Tuli ja Leimaus!

Ne Ihoni lävistää
Ei koskaan helli
Itkuani ei estää voi
Kunnei rakkaani mua lemmi

Rakas Cecile,

Olen pahoillani etten ole kirjoittanut aiemmin, mutta elämäni on ollut viime aikoina hyvin kiireistä ja hirvittävää.
Olen joutunut kestämään niin karmeaa kohtelua ettet ikinä ole sellaisesta kuullutkaan! En ymmärrä kuinka äiti saattoi antaa isän raahata meidät tälläiseen paikkaan! Käteni aivan tärisevät kiihtymyksestä, enkä tiedä voinko kirjoittaa riviäkään ilman että purshkahdan hysteeriseen nauruun!

Kaikki alkoi siitä kun äiti eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi tavanneensa kalatorilla tytön. Kuvittele! Minun äitini kalatorilla! Hän kertoi kuinka tyttö oli köyhä ja yksinäinen ja varmasti kaipaisi seuraa ja apua lastensa hoidossa. Nyökyttelin niin kuin kunnon tyttären kuuluu, mutta et saata arvata kuinka äitini tulkitsi eleeni! Hän pajatti tuntikausia ja pian huomasin seisovani tämän surkean tytön ovella ja kuulin kuinka äitini kertoi että olin lupautunut auttamaan häntä kun hänen miehensä oli merillä! En saattanut uskoa korviani kun kuulin tämän!

Voi rakas Cecile, en ymmärrä kuinka elämästäni on tullut näin hirvittävää. Päivästä toiseen joudun käymään tuon tytön luona ja raatamaan niin että et varmasti enää tuntisi pehmoisia kätösiäni jos ne nyt näkisit! Tytöllä on kaksi pientä lasta joita joudun leikittämään koko päivän, etkä voi kuvitella mitä huutoa vauva pitää mikäli en ole sitä viihdyttämässä! Välillä tytö vaatii että autan häntä kotitöissä. Olen varma ettei äitini ilahtuisi mikäli kuulisi moisesta röyhkeydestä.

Tahtoisin vakuuttaa sinulle, rakas ystäväni, että tässä olivat ainoat vaikeuteni, mutta en saata valehdella sinulle. Kotonakaan ei elämäni ole helppoa (eikä asiaa suinkaan auta äitini petturuus ja julma luonne!) vaan joudun jakamaan huoneeni sisareni kanssa! Veljemme eivät onneksi ole samassa huoneessa, muuten varmasti kiljuisin. Kuvittelin aina, että talomme siellä kotona oli pieni, mutta tämä..tämä koppi on kaiken huippu! Se on niin pieni, että palvelijamme joutuvat asumaan tien toisella puolella ja kuulen huoneeseeni kuinka isäni liikekumppanit ravaavat edes takaisin eteishallissa.

Isämme väitti että lähdimme tähän surkeaan loukkoon liikeasioiden vuoksi, mutta olen varma että asiaan liittyy muutakin. Isä myös kehtasi väittää että meri-ilma ja aurinko tekee hyvää meille kaikille, mutta tiedän että hän valehteli. Ihoni on palanut ruskeaksi kuin papu ja suola sotkee hiukseni. Pukuni ovat kaikki lähes käyttökelvottomia, sillä niin on tuuli niitä riepotellut. Äiti lupasi että jos käyn vielä tovin sen kauhean tytön luona, voimme ostaa minulle uusia hameita. En ymmärrä miksi meidän pitäisi muka odottaa, se on varmasti jälleen joku äidin julmista tempuista.

Voi Cecile, tunnen itseni niin lohduttomaksi kun et ole vierelläni. Kirjoitathan minulle pian ja kerrot vain pelkkää hyvää! En tahtoisi kuulla että sinäkin kärsit kuten minä kärsin. Tosin sehän ei ole mahdollista, sillä saat asua kauniissa kodissasi ja kätesi ovat lumivalkeat ja pehmeät ja saat syödä nektariineja niin paljon kuin mielesi tekee! Toivon että pian pääsen taas kotiin ja voimme kävellä puutarhassa ja kertoa jälleen tarinoita toisillemme!

Sinun kärsivä sielunsisaresi,
Almyra

Eliaksen serkun häät

Teme vastas nopeesti niinku aina.
"Joo joo, ollaan tulossa. Toi yks vitun idiootti käänty Hämeenlinna risteyksee ja kesti vähä et päästii takas."
"Moi vaan sulleki. Eppe on tääl ihan raivona, tulkaa pelastaa mut siltä."
"No ei ku oikeelle. Ei! Oi-keel-le, kuuntele! Joo saatte ennemmin pelastaa Eliaksen multa, olisin kuristanu sen jo aikaa sitte jossei se ois ratis kii. Mikä se osote oli?"
"Kehrääjänkuja 7 A 15. Ihan helposti sen löytää, tos on sellane oranssi ihme pylväsjuttu vieres ni siit käännytte."
"Ok, ollaan varmaa pian siel."

***

Palasin olohuoneeseen ja kattelin Eppeä hetken. Se oli omituinen kaveri. Kukaan ei oikeen ottanu selvää mistä se tykkäs, paitsi laulamisesta. Se oli mukava ja se aina katto hyvin tarkkaan miltä se näytti ku lähti ihmisten ilmoille. Teme oli ennen ollu mun paras kaveri, mut Epen tultua se alko etääntyä musta. En oo ikinä ymmärtäny miks, mut luonnollinen siirtymä oli, et rupesin viettää enemmän aikaa Epen kanssa. En tienny vielä oliko se hyvä juttu vai ei.
"Ne on matkalla, Elias oli ajanu harhaa." Istuin takasin Epen viereen sohvalle, kuitenki turvalliselle etäisyydelle. Oli omituinen olo sen lähellä tänään. En tiedä kuunteliko se edes, tuijotti vaan telkkaria. Eppe oli kääriytyny huopaan ja sen varpaat pilkotti peiton alta. Sen äidillä oli omituinen pakkomielle kaikkiin hedelmiin ja niinpä peitto oli täynnä ihme omena- ja päärynäkuvioita, verhoissa oli kirsikoita ja pöytäliinat oli paiskottu täyteen viinirypäleitä sun muita. Välillä mua ahdisti olla siellä, tuntu ku olis uinu hedelmäsalaatissa.

***

Oli huvittavaa kattella ku Eppe viitilöi telkkarille turhautuneena.
"Ette varmana valitte sitä. Ei jumalauta, ei se osaa! Voi vitun Voice of Finland..! Paska ohjelma.."
Eppe rojahti selkänojaa vasten ja murjotti. "Miks ne valittee sinne tollasia mitkä ei ees rakasta tota hommaansa. Mä en tajua noita tuomareita."
"Miksä katot tota jos sä vihaat sitä noin paljon?"
"Noku...En mä tiedä. Mä vaan haluun kuulla ja mua kiinnostaa et kuin paljon tonne tulee kaikkia Idols-hörhöjä."
"Ja sit sä vihaat niitä jos ne on vaa läpällä mukana?"
"No, joo. Kyl tollaseen tarttee lähtee kunnol mukaa eikä vaa pelleillä. Ärsyttää."
Tuhahdin ja kattelin ku Lauri Tähkä fiilisteli seuraavaa laulajaa silmät kiinni.
"Toi on kans kyl yks ärsyttävä äijä. En kyl tykkää kestään noistan. En mä jaksais kattella tätä vaik ne tekis mitä."
"Olny hiljaa, yritän kuunnella noita. Koska Elias tulee?"
"En mä tiedä, ei niillä kauaa enää mee."

***

”Kuka helvetti järjestää häät maaliskuussa?” Teme murisi potkiessaan kenkiänsä pitkin eteistä.
”Eliaksen serkku ilmeisesti. Mis ne oli?”
”Porissa. Siin on se kirkko Kokemäejoe vieres. Erini mies on porilaine ja ne on asunu siel ny jonku aikaa.” Elias istahti Epen viereen sohvalle ja tökkäsi sitä kylkeen. ”Millees telkkari?” Eppe irvisti. ”Älä ala, kaikki ne oli ihan paskoja.”
”Jaakko?” Teme huusi keittiöstä. ”Onks tääl kahvia jossain?”
”Joo venaa, tuun näyttää,” vastasin ja juoksin keittiöön. Avasin kaapin ja Teme keräs kaikki ettimänsä samalla ku mä otin mukeja toisesta kaapista.
”Ketä nää kaapit on maalannu? On meinaa ollu harvinaisen paska maalari.” Teme huomautti ja osotti halkeillutta maalia kookoskuvioiden pinnassa. Mun oli pakko nauraa. ”Epen äiti, se on hulluna kaikkeen tee-se-itse-hommaan.”
Teme vilkasi olohuoneen suuntaan.
”En mä tajua mitä sä näät tossa?”
”Missä?”
Temen nyrkki kopahti mun hauikseen. ”Epessä, idiootti.”
”En mä tiedä. Se on mukava ja mä viihdyn sen seurassa.”
”Tykkäätsä siitä?”
”Ja mitä hän horisee?”
”Kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan.”
Lappasin sokeria mukiin enkä kattonu Temeä päin. Olin ihan varma et mun selkäni takana se nosteli kulmakarvojansa ja arvosteli kaikkia.
”Sä puhut aina paskaa,” murahdin ja ojensin sokerin Temelle.

***

Suurmestarin voima

Olipa kerran pieni Iida. Iida ei osannut kirjoittaa, mutta hän piirsi. Eräänä päivänä Iida meni kouluun. Siellä hänelle opetettiin aakkoset. Näin hän oppi lukemisen ja kirjoittamisen jalon taidon. Iida rakasti kirjoittamista niin paljon, että hän päätti ryhtyä isona kirjailijaksi. Iida ymmärsi että jotta voisi olla kirjailija, hän tarvitsisi hyvän tarinan ja hyvät hahmot, sellaiset, joiden elämää jaksaisi seurata. Innokkaana hän aloitti luomistyön, mutta sai pian huomata että kirjoittamisen maailmassa piili mörköjä.
Ensimmäinen mörkö jonka Iida kohtasi, oli julma otus nimeltään Tientuke. Tientuke oli ärsyttävä ja esti Iidaa keksimästä tarinoille jatkoa ja kertomasta hahmoilleen mitä heidän tulisi seuraavaksi tehdä ja sanoa. Kohdalle osui satunnaisesti myös Loogisuus; se kuiski Iidan korvaan ilkeyksiä siitä, kuinka typerästi tarina eteni ja kuinka rikkonainen tarina oli. ”Kirjoita kronologisesti,” se kuiski. ”Älä hypi, et saa hahmoista kiinni. Ketä kiinnostaa? Miksi se nyt noin muka tekisi? Olet huono.” Alussa hän taisteli urheasti mörköjä vastaan, mutta sai pian huomata, että mörköjen suku oli laaja heidän keinonsa estellä Iidaa moninaiset. Taistellessaan tietään eteenpäin, Iida oppi hyviä tekniikoita mörköjä huijatakseen ja niiltä suojautumiseen. Iida kasvoi kirjoittajana, kehittyi ja huomasi, että hahmot kasvoivat häneen kiinni ja aikuistuvat hänen kanssaan.
Pitkään Iida luuli että hän oli viimein lyönyt jokaisen mörön tieltään ja hän voisi vihdoin kirjoittaa ensimmäisen eheän tarinansa. Iloissaan hän kutsui hahmonsa koolle, kertoi heille suunnitelmastaan ja saikin pian kaikki ryhtymään kanssaan toimeen. Mutta sitten tapahtui jotain aivan odottamatonta. Iida kohtasi ensimmäistä kertaa siihen mennessä kaikkein pahimman vihollisensa; Ideavarkaan. Sen kauhistuttavat pilat ja temput pysäyttivät ajatuksen kulun ja jättivät Iidan puolustuskyvyttömäksi ja eksyneeksi. Ideavaras piilotti jo vanhatkin juonenkäänteet ja esti Iidaa keksimästä enää uusia.
Iida ei enää tiennyt miten selviäisi, hän oli pudonnut syvään kaivoon eikä pääsyt pois. Kukaan ei kuullut kun hän pyysi apua ja ilman Iidan neuvoja, olivat hänen hahmonsa lähes neuvottomia. Välillä uskollisimmat ja vanhimmat heistä yrittivät köysin ja rohkaisevin sanoin saada Iidaa kaivon pohjalta jälleen heidän luokseen, mutta lopulta yritykset osoittautuivat tehottomiksi. Asiaa ei auttanut se, että Ideavaras ei koskaan kulkenut yksin, vaan sitä ympäröi aina mörköjen pienimmät serkut, Kiire ja Hoppu. Ne pienet pirulaiset hyökkäilivät kaivon pohjalla istuvan Iidan kimppuun ja työnsivät hänet takaisin alas, mikäli hän yritti kiivetä kaivon liukkaita seinämiä vapauteen. Kiire ja Hoppu nauroivat Iidalle ja nykivät häntä hihasta niin, ettei Iida enää jaksanut vaan laskeutui masentuneena takaisin alas.
Siellä hän istui monet tovit ja pohti ratkaisua tilanteeseen. Hän istui ja istui. Välillä hän käveli turhautuneena pitkin kaivon pohjaa, etsi pieniä rakosia seinistä joista voisi rikkoa tiensä vapauteen, mutta ei löytänyt mitään. Oli aikoja jolloin Kiire ja Hoppu unohtivat vahtia Iidaa ja hän pääsi kohottautumaan hieman ylemmäs vankilansa syövereistä. Joskus kävi myös niin, että Ideavaras ei ollut valppaana ja Iida sai kätkettyä pienen juonen siemenen sydämeensä. Mutta Iida ei ehtinyt kiivetä edes puoleen väliin ennen kuin hänet huomattiin. Lopulta Ideavaras kyllästyi jatkuvaan niskurointiin ja ympäröi Iidan kahleilla, jottei hän voisi koskaan kiivetä kaivosta pois.
Eräänä päivänä, kun kaikki toivo oli jo valunut hukkaan sen vähäisen kaivoveden mukana joka oli vielä hetki sitten Iidan sukat kastellut, jotain tapahtui. Kirkas punainen valo
hiipi pitkin kaivon reunoja sen pohjalle ja pian koko kaivo loisti kirkasta valoa. Ensin Iida ei käsittänyt mistä oli kyse, mutta pian hän näki. Kaivon suulla seisoi hänen pelastajansa - naamioitu sankari – Suurmestari! Suurmestari katsoi alas, nauroi ja huudahti: ”Viimeinkin!” Iida tunsi kuinka hänen äänensä voimasta kahleet räjähtivät pieniksi teräviksi sirpaleiksi ja lensivät kaivon lattialle. Hän tunsi kuinka kaivon seinät tärisivät ja murtuivat Suurmestarin mahdista. Iida tunsi itsensäkin tärisevän. Hän oli aina unelmoinut tapaavansa Suurmestarin ja nyt se oli hän joka pelastaisi Iidan pulasta!
    Kun Iida viimein seisoi pelastajansa edessä raunioituneen kaivon äärellä, hän tunsi valtavaa kiitollisuutta ja aina vain kasvavaa palvontaa Suurmestaria kohtaan. Hän olisi halunnut huutaa innostuksensa koko maailmalla kuultavaksi, mutta sai lopulta paremman ajatuksen. Nyt kun Suurmestari oli vapauttanut hänet kammottavasta pinteestä, oli hänen mielensä vapaa. ”Älä pelkää,” Suurmestari sanoi ja kosketti hellästi Iidan täriseviä käsiä ja sillä hetkellä hän ei enää tuntenut pelkoa tai ahdistusta. Iida lähti iloiten matkaan, yrittäen kiittää Suurmestaria parhaansa mukaan, ja keksien aina vain parempia ajatuksia tarinoidensa jatkoksi ja kauniimpia ideoita taiteensa elvyttämiseksi. Iida suuntasi kohti uusia seikkailuja puhkuen intoa ja varmuutta onnistumisesta. Näin hän jatkoi pitkään, eivätkä möröt Iida enää häirinneet. Satunnainen Tientuke eksyi toisinaan hänen eteensä, mutta Suurmestarin punainen syke rinnassaan Iida taisteli tiensä ongelmitta läpi. Kiire ja Hoppu yrittivät nykiä Iidaa hihasta, mutta hän sysäsi heidät pois kimpustaan. Ideavaras oli raivoissaan menetettyään vankinsa. Se riehui ja huusi kuin mielipuoli, yritti etsiä juonenkäänteitä ja hahmoja varastoonsa, mutta Iida oli kätkenyt ne liian hyvin.
    Ajan mittaan Iidaa alkoi kaivaa epäilys; mitä jos Ideavaras palaisi? Mitä jos se lopulta keksisi uuden tavan varastaa ja häiritä? Matkan varrella oli vanhojen ja uskollisten hahmojen lisäksi liittynyt uusia tuttavuuksia ja palannut vanhoja ystäviä. Heidän kasvunsa ei ollut vielä niin vahvaa että Iida olisi uskaltanut antaa heidän vaellella pitkälle, vaan piti heidät tiukasti lähellään. Hän halusi kuitenkin antaa heille enemmän vapauksia olla oma itsensä, enemmän vapauksia kuljettaa ja kertoa tarinaansa Iidalle, jotta hän voisi kirjoittaa sen ylös ja kertoa muille. Mutta kuinka hän tekisi sen? Kuinka hän keksisi uusia tapoja vaalia Suurmestarin häneen istuttamaa innostusta? Kuinka hän voisi vaalia uusia tulokkaitaan ja ruokkia vanhoja? Kuinka hän loisi…Loisi? Luominen? Luovuus? Luonti? Se… Se kuulosti…upealta..! Luovuus, luonti, luova...! Niin! Se se oli! Hänen olisi hallittava luovuutensa paremmin! Niin hän kykenisi estämään Ideavarkaan, ja kaikkien muiden mörköjen, juonet ja hän olisi ikuisesti vapaa.
    Iida päätti etsiä käsiinsä jonkun joka auttaisi häntä oppimaan Luovuuden jalon taidon. Jonkun, joka näyttäisi mitä tulee tehdä jotta voisi jonain päivänä kutsua itseään mestariksi luovuuden saralla. Pitkään Iidan ei tarvinnut etsiä, sillä hänen tiensä oli johdattanut Iidan paikkaan, jossa kihisi monenmoista kansaa joiden luovuus inspiroi ja innosti Iidaa entisestään. Yhdessä he löysivät opettajan auttaman heitä suuressa koitoksessaan ja yhdessä he päättivät hyödyntää tämän tilaisuuden. Kuinka se onnistuu jää nähtäväksi, sillä nyt on aika jättää sankarimme jatkamaan uhkarohkeaa matkaansa kohti menestystä…

Sen pituinen se.

Jenny kertoi hienosti otsikon paikan

Ja kohta alkaa luovinta.