Suurmestarin voima

Olipa kerran pieni Iida. Iida ei osannut kirjoittaa, mutta hän piirsi. Eräänä päivänä Iida meni kouluun. Siellä hänelle opetettiin aakkoset. Näin hän oppi lukemisen ja kirjoittamisen jalon taidon. Iida rakasti kirjoittamista niin paljon, että hän päätti ryhtyä isona kirjailijaksi. Iida ymmärsi että jotta voisi olla kirjailija, hän tarvitsisi hyvän tarinan ja hyvät hahmot, sellaiset, joiden elämää jaksaisi seurata. Innokkaana hän aloitti luomistyön, mutta sai pian huomata että kirjoittamisen maailmassa piili mörköjä.
Ensimmäinen mörkö jonka Iida kohtasi, oli julma otus nimeltään Tientuke. Tientuke oli ärsyttävä ja esti Iidaa keksimästä tarinoille jatkoa ja kertomasta hahmoilleen mitä heidän tulisi seuraavaksi tehdä ja sanoa. Kohdalle osui satunnaisesti myös Loogisuus; se kuiski Iidan korvaan ilkeyksiä siitä, kuinka typerästi tarina eteni ja kuinka rikkonainen tarina oli. ”Kirjoita kronologisesti,” se kuiski. ”Älä hypi, et saa hahmoista kiinni. Ketä kiinnostaa? Miksi se nyt noin muka tekisi? Olet huono.” Alussa hän taisteli urheasti mörköjä vastaan, mutta sai pian huomata, että mörköjen suku oli laaja heidän keinonsa estellä Iidaa moninaiset. Taistellessaan tietään eteenpäin, Iida oppi hyviä tekniikoita mörköjä huijatakseen ja niiltä suojautumiseen. Iida kasvoi kirjoittajana, kehittyi ja huomasi, että hahmot kasvoivat häneen kiinni ja aikuistuvat hänen kanssaan.
Pitkään Iida luuli että hän oli viimein lyönyt jokaisen mörön tieltään ja hän voisi vihdoin kirjoittaa ensimmäisen eheän tarinansa. Iloissaan hän kutsui hahmonsa koolle, kertoi heille suunnitelmastaan ja saikin pian kaikki ryhtymään kanssaan toimeen. Mutta sitten tapahtui jotain aivan odottamatonta. Iida kohtasi ensimmäistä kertaa siihen mennessä kaikkein pahimman vihollisensa; Ideavarkaan. Sen kauhistuttavat pilat ja temput pysäyttivät ajatuksen kulun ja jättivät Iidan puolustuskyvyttömäksi ja eksyneeksi. Ideavaras piilotti jo vanhatkin juonenkäänteet ja esti Iidaa keksimästä enää uusia.
Iida ei enää tiennyt miten selviäisi, hän oli pudonnut syvään kaivoon eikä pääsyt pois. Kukaan ei kuullut kun hän pyysi apua ja ilman Iidan neuvoja, olivat hänen hahmonsa lähes neuvottomia. Välillä uskollisimmat ja vanhimmat heistä yrittivät köysin ja rohkaisevin sanoin saada Iidaa kaivon pohjalta jälleen heidän luokseen, mutta lopulta yritykset osoittautuivat tehottomiksi. Asiaa ei auttanut se, että Ideavaras ei koskaan kulkenut yksin, vaan sitä ympäröi aina mörköjen pienimmät serkut, Kiire ja Hoppu. Ne pienet pirulaiset hyökkäilivät kaivon pohjalla istuvan Iidan kimppuun ja työnsivät hänet takaisin alas, mikäli hän yritti kiivetä kaivon liukkaita seinämiä vapauteen. Kiire ja Hoppu nauroivat Iidalle ja nykivät häntä hihasta niin, ettei Iida enää jaksanut vaan laskeutui masentuneena takaisin alas.
Siellä hän istui monet tovit ja pohti ratkaisua tilanteeseen. Hän istui ja istui. Välillä hän käveli turhautuneena pitkin kaivon pohjaa, etsi pieniä rakosia seinistä joista voisi rikkoa tiensä vapauteen, mutta ei löytänyt mitään. Oli aikoja jolloin Kiire ja Hoppu unohtivat vahtia Iidaa ja hän pääsi kohottautumaan hieman ylemmäs vankilansa syövereistä. Joskus kävi myös niin, että Ideavaras ei ollut valppaana ja Iida sai kätkettyä pienen juonen siemenen sydämeensä. Mutta Iida ei ehtinyt kiivetä edes puoleen väliin ennen kuin hänet huomattiin. Lopulta Ideavaras kyllästyi jatkuvaan niskurointiin ja ympäröi Iidan kahleilla, jottei hän voisi koskaan kiivetä kaivosta pois.
Eräänä päivänä, kun kaikki toivo oli jo valunut hukkaan sen vähäisen kaivoveden mukana joka oli vielä hetki sitten Iidan sukat kastellut, jotain tapahtui. Kirkas punainen valo
hiipi pitkin kaivon reunoja sen pohjalle ja pian koko kaivo loisti kirkasta valoa. Ensin Iida ei käsittänyt mistä oli kyse, mutta pian hän näki. Kaivon suulla seisoi hänen pelastajansa - naamioitu sankari – Suurmestari! Suurmestari katsoi alas, nauroi ja huudahti: ”Viimeinkin!” Iida tunsi kuinka hänen äänensä voimasta kahleet räjähtivät pieniksi teräviksi sirpaleiksi ja lensivät kaivon lattialle. Hän tunsi kuinka kaivon seinät tärisivät ja murtuivat Suurmestarin mahdista. Iida tunsi itsensäkin tärisevän. Hän oli aina unelmoinut tapaavansa Suurmestarin ja nyt se oli hän joka pelastaisi Iidan pulasta!
    Kun Iida viimein seisoi pelastajansa edessä raunioituneen kaivon äärellä, hän tunsi valtavaa kiitollisuutta ja aina vain kasvavaa palvontaa Suurmestaria kohtaan. Hän olisi halunnut huutaa innostuksensa koko maailmalla kuultavaksi, mutta sai lopulta paremman ajatuksen. Nyt kun Suurmestari oli vapauttanut hänet kammottavasta pinteestä, oli hänen mielensä vapaa. ”Älä pelkää,” Suurmestari sanoi ja kosketti hellästi Iidan täriseviä käsiä ja sillä hetkellä hän ei enää tuntenut pelkoa tai ahdistusta. Iida lähti iloiten matkaan, yrittäen kiittää Suurmestaria parhaansa mukaan, ja keksien aina vain parempia ajatuksia tarinoidensa jatkoksi ja kauniimpia ideoita taiteensa elvyttämiseksi. Iida suuntasi kohti uusia seikkailuja puhkuen intoa ja varmuutta onnistumisesta. Näin hän jatkoi pitkään, eivätkä möröt Iida enää häirinneet. Satunnainen Tientuke eksyi toisinaan hänen eteensä, mutta Suurmestarin punainen syke rinnassaan Iida taisteli tiensä ongelmitta läpi. Kiire ja Hoppu yrittivät nykiä Iidaa hihasta, mutta hän sysäsi heidät pois kimpustaan. Ideavaras oli raivoissaan menetettyään vankinsa. Se riehui ja huusi kuin mielipuoli, yritti etsiä juonenkäänteitä ja hahmoja varastoonsa, mutta Iida oli kätkenyt ne liian hyvin.
    Ajan mittaan Iidaa alkoi kaivaa epäilys; mitä jos Ideavaras palaisi? Mitä jos se lopulta keksisi uuden tavan varastaa ja häiritä? Matkan varrella oli vanhojen ja uskollisten hahmojen lisäksi liittynyt uusia tuttavuuksia ja palannut vanhoja ystäviä. Heidän kasvunsa ei ollut vielä niin vahvaa että Iida olisi uskaltanut antaa heidän vaellella pitkälle, vaan piti heidät tiukasti lähellään. Hän halusi kuitenkin antaa heille enemmän vapauksia olla oma itsensä, enemmän vapauksia kuljettaa ja kertoa tarinaansa Iidalle, jotta hän voisi kirjoittaa sen ylös ja kertoa muille. Mutta kuinka hän tekisi sen? Kuinka hän keksisi uusia tapoja vaalia Suurmestarin häneen istuttamaa innostusta? Kuinka hän voisi vaalia uusia tulokkaitaan ja ruokkia vanhoja? Kuinka hän loisi…Loisi? Luominen? Luovuus? Luonti? Se… Se kuulosti…upealta..! Luovuus, luonti, luova...! Niin! Se se oli! Hänen olisi hallittava luovuutensa paremmin! Niin hän kykenisi estämään Ideavarkaan, ja kaikkien muiden mörköjen, juonet ja hän olisi ikuisesti vapaa.
    Iida päätti etsiä käsiinsä jonkun joka auttaisi häntä oppimaan Luovuuden jalon taidon. Jonkun, joka näyttäisi mitä tulee tehdä jotta voisi jonain päivänä kutsua itseään mestariksi luovuuden saralla. Pitkään Iidan ei tarvinnut etsiä, sillä hänen tiensä oli johdattanut Iidan paikkaan, jossa kihisi monenmoista kansaa joiden luovuus inspiroi ja innosti Iidaa entisestään. Yhdessä he löysivät opettajan auttaman heitä suuressa koitoksessaan ja yhdessä he päättivät hyödyntää tämän tilaisuuden. Kuinka se onnistuu jää nähtäväksi, sillä nyt on aika jättää sankarimme jatkamaan uhkarohkeaa matkaansa kohti menestystä…

Sen pituinen se.