Eppe

Eppe is the vocalist of a band called Not My Valentine. The story focuses on the band members reactions, when Eppe decides it is time to tell he's bisexual (and quite fancies their drummer...) In the end their relationships have changed a lot..

Eppe - Vocals
Jaakko - Drums
Teme - Guitar
Elias - Bass guitar
Miika - Keyboard

Ystäväni. Sieluni. Viholliseni.

Minä, kaikista Metsästäjistä hänen oli valittava minut? Miksi? Garleigh hieroi raivoisasti kasvojaan kuin se auttaisi hänet pois tästä raivostuttavasta tilanteesta. Hän huokaisi ja katseli ympärilleen. Se hyvä puoli tässä oli, että hän pääsisi ulos tästä loukosta. Huone oli pieni. Hänen aseensa olivat järjestyksessä telineissään, ruskea peite vedettynä sängyn yli peittämään karkeaa patjaa ja hänen vaihtovaatteensa odottivat siististi laskostettuina sen reunalla sitä hetkeä jolloin hän tunkisi ne reppuunsa. Reppu oli aina suurin piirtein pakattuna tällaisia tilanteita varten jottei aikaa kuluisi turhaan ennen lähtöä. Garleigh ei odottanut tätä Metsästystä innolla, vaikka yleensä se sai hänen sydämensä pamppailemaan kiivaammin ja suunsa kostumaan jahdin tulevasta huumasta. Tämänkertainen Metsästys tulisi olemaan jotain aivan muuta. Ehkä jopa vaarallista. Garleigh ajatteli katkeran hymyn levitessä hänen kasvoilleen.

                      ”Lady tahtoo puhua kanssasi,” poika sanoi avattuaan oven kohteliaan tauon jälkeen. Garleigh nousi, sulloi vaatteet reppuun ja käveli kevyin, joustavin askelin kaapille. Hän vilkaisi poikaa joka seisoi tyhjä katse kasvoillaan ja tuijotti seinää. Garleigh kohautti olkiaan ja avasi kaapin. Kaapista hän keräsi käteensä hihnat, joilla sitoi miekat selkäänsä ja vyön jonka alle hän piilotti veitsensä. Garleigh katseli kaapin sisältöä hetken, kuin ei osaisi päättää mitä kaikkea tarvitsisi, mutta sulki sen sitten ja kierähti ympäri. ”Mennään”, hän tokaisi pojalle tylysti ja seurasi poikaa portaisiin. Poika käveli jäykästi ja hitaasti askelmat alas ja Garleigh alkoi turhautua. Hänen askelensa olivat normaalisti pidempiä ja rennompia kuin tämä tepsutus jota palvelijoiden perässä joutui harrastamaan. Hän yritti salaa venytellä lihaksiaan kävellessään jotta hän ei olisi aivan jumissa kun pinkaisisi ulos metsiin, mutta pojan perässä sekin oli mahdotonta. Garleigh irvisti ja tyytyi tuijottamaan pojan selkään sidottua pikku palmikkoa. Palmikko liikehti hieman pojan askeltaessa pitkin käytäviä. Garleigh oli onnellinen ettei Metsästäjien tarvinnut kasvattaa hiuksiaan noin pitkiksi. Ei hän enää hiuksiaan  palmikoi. Garleigh ajatteli tympeästi.

***

Dragonyn hiukset olivat kasvaneet niin pitkiksi että ne saattoi letittää. Hän oli niin ylpeä siitä ja kehuskeli sillä niin kauan että Garleigh mottasi häntä. Toinen ei ollut siitä moksiskaan nauroi vain - he tappelivat jatkuvasti. Parin viikon päästä Dragony juoksi Garleighin huoneeseen naama virneessä ja intoa puhkuen. ”Katso! Huomaatko mitään?” Dragony hypähteli innostuneena kun Garleigh tuijotti häntä tovin. Pian hänen ilmeensä kirkastui ja Garleighin silmät levisivät hämmästyksestä. ”Ne ovat pidemmät! Miten sinä..?” Dragony ryntäsi Garleighin viereen ja otti pojan hiuksia käsiinsä. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta pian Garleigh tunsi lämmön ja näki kuinka hänen kiharansa pitenivät ja kiemurtelivat pitkin Dragonyn sormia. Hän vetäytyi kauemmas. ”Hullu! Minusta tulee Metsästäjä eikä Lettipää!” ”Ajattele,” Dragony huokaisi hymyillen ja istui sängylle. ”Mitä nopeammin opin, sitä nopeammin saan pitkät hiukset ja saan avata ne ja Lady on tyytyväinen.”

Garleigh istui ystävänsä viereen ja he molemmat hymyilivät. Huone oli tulvillaan valoa joka siroutui värikkäänä kuvioidusta ikkunasta. Ikkunan takaa he näkivät meren ja kalliot joilta he olivat niin monta kertaa hyppineet alas veteen. Dragony kävi pitkäkseen Garleighin sängylle ja tuijotteli onnellisena pitkin huonetta. Hän oli aina pitänyt sinisestä ja vihreästä, mutta Garleighin huoneen ruskeat sävyt rauhoittivat häntä. Kaapit ja lipastot olivat tummaa puuta, sängyn peite oli ruskea ja jopa pehmeä matto oli ruskeasävyinen. Ainoa väripilkku huoneessa oli juurikin tuo ikkuna; Sen maalatut kuviot toivat esiin kauniin naisen käyskentelemässä puutarhassa. Naisen pitkät mustat hiukset laskeutuivat laahuksena maahan ja hän kulki hedelmäpuiden ja meren ympäröimänä keltaisessa puvussaan kohti aurinkoa. Äkkiä Dragony tunsi Garleighin säpsähtävän.

Garleigh hyppäsi pystyyn sängyltä ja pojan katse oli täynnä intoa. ”Minullakin on sinulle yllätys,” hän ilmoitti ja Dragony nousi istumaan. Garleigh tarttui kaapin kahvoihin ja puhui Dragonylle olkansa yli. ”Muistatko kun kerroin sinulle unestani? Siitä on jo pitkä aika.” Dragony kurtisteli kulmiaan yrittäessään muistaa. Koska Garleigh olisi kertonut hänelle unistaan? Yleensä se oli hän joka näki omituisia unia, toiset kävivät toteen, toisista hän ei ymmärtänyt mitään, mutta Lady oli sanonut että kaikki on muistettava sillä kaikella on merkityksensä. Hitaasti hauras muisto sateisesta kesäpäivästä alkoi vallata alaa Dragonyn mielessä; Garleigh istui harmailla ulkoportailla kummallinen ilme kasvoillaan ja tuijotti käsiinsä. Dragony käveli hitaasti pojan viereen ja tökkäsi kengänkärjellään Garleighin reittä. ”Mitä mökötät?” Garleigh ei nostanut katsettaan, vaan tuijotti edelleen käsiään. ”Näin unta, että olin Metsällä. Olin saanut Kaksoset ja minut oli lähetetty Metsälle. Juoksin metsässä ja varjoissa ja etsin. Etsin, etsin ja etsin, mutta löytäminen oli niin vaikeaa. En tiedä ketä, mutta jahtasin jotakuta tuttua. Tulin metsän reunaan, näin sinisen talon ja uni loppui siihen.” Dragony nyökkäsi. ”Muistan kyllä, mitä siitä?”  Garleigh avasi kaapin ovat ja astui sivuun. Dragonyn suu loksahti auki. ”Ovatko nuo..?” Garleigh nyökkäsi. ”Kyllä, ne ovat Kaksoset.”

***

Pieni rykäisy kiinnitti Garleighin huomion ja hän keskitti katseensa nyt pysähtyneeseen poikaan. Hän tuijotti poikaa hetken ennen kuin tajusi että poika oli puhunut hänelle. Garleigh kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Lady odottaa teitä. Hän toivoo teidän olevan ripeä.” Garleigh tuhahti, tuo poika ei tiennyt vielä mitään. Hän käveli pojan ohi, avasi suuren, raskaan oven ja astui sisään suureen saliin. Ovi suljettiin hänen takanaan ja naisen ääni kantautui Garleighin korviin.

”Garleigh, rakas.”

”Lady.”

”Tule, tule katsomaan näitä raukkoja.”

”Mitä tahdotte minun näkevän, Lady?”

”Hupsu poika. Tahdon että näet totuuden, tiedän että olet fiksu poika.”

”Jos niin sanotte Lady.”

”Sinäpä olet tänään yrmeällä tuulella. Saanen tiedustella mistä moinen johtuu.”

”Minun on tänään määrä lähteä Metsälle Lady. Mutta varmasti Te tiedätte sen.”

”Oi! Niin, se päivä olikin tänään. No, odotatko innolla tulevaa jahtia?”

”Kyllä Lady, uskon että tämä Jahti jää mieleeni ikuisiksi ajoiksi.”

Lady hymyili ja sujautti käsivartensa Garleighin kyljen vierestä ja antoi sen levätä kevyesti miehen kättä vasten. Nainen johdatti Garleighin ikkunalta toiselle ja he katselivat puutarhassa ahertavia Työläisiä. Joskus Garleighista tuntui kuin hän olisi ollut yksi Työläisistä. Kuin hän olisi pelkkä pelinappula Ladyn mielipuolisessa pelissä, jonka sääntöjä ei tiennyt kukaan muu kuin Lady itse. Joutuisiko hän poukkoilemaan tuon naisen mielihalujen mukaan koko elämänsä? Mitä tapahtuisi jos Lady jonain päivänä kyllästyisi häneen? Tai jos Lady todellakin piti häntä vain Työläisenä, korvattavana ja yhdentekevänä? Entä jos Ladyn puheet eivät olleet totta, entä jos totuutta ei voinut nähdä silmillä? Entä jos Dragony oli nähnyt totuuden? Entä jos Dragony ei ollut nähnyt totuutta ja hänen olisi näytettävä se Dragonylle? Löytäisikö ystävänsä, sielunsa? Entä jos...hän löytäisi vihollisensa?

Naisen raukea ääni sai Garleighin ajatukset pysähtymään kuin seinään. Kuunnellessaan tuota ääntä, hänelle tuli hyvä olo, hän tiesi että hän löytäisi etsimänsä ja näyttäisi ystävälleen - ei, viholliselleen – totuuden ja hän toisi Dragonyn takaisin. Garleigh tunsi lämmön kehossaan ja tiesi että tämä tunne oli oikea. Ei se mikä sekoitti hänen päänsä epäilyksellä ja kiittämättömyydellä, vaan tämä raukea, ihana ja lämmin tunne joka ympäröi hänet kun hän katsoikin Ladyä kohti. ”Garleigh, rakkaani. Sinä tiedät miksi valitsin sinut tähän, hmm?” ”Kyllä Lady, luulisin niin.” Nainen mittaili Garleighia katseellaan ja hymyili. ”Hiuksesi ovat hieman kasvaneet,” hän hymähti ja leikitteli villiintyneellä suortuvalla hetkisen. ”Tahdotko että lyhennän niitä hieman ennen lähtöäsi?” Garleigh kumarsi päätään ja loputkin hänen kiharoistaan valahtivat kasvoille. ”Mikäli se miellyttää Teitä, Lady.”

Garleigh suki hiuksiaan taemmas korvien taakse. Ladyn lämmin kosketus tuntui niissä vieläkin. Hän tiesi nyt mihin hänen oli mentävä ja hän tiesi mitä hänen oli tehtävä. Garleigh kiristi Kaksosten hihnoja selässään, oikaisi ryhtinsä ja lähti harppomaan tietä pitkin. Nyt hänellä oli aikaa, tavoite ja selkeä pää. Mikään ei enää seissyt hänen edessään, ei fyysisesti eikä henkisesti, vaan hän oli vapaa. Metsästys ei enää huolettanut häntä enää, sillä hän tiesi, että oli tulos mikä tahansa, Lady tietäisi hänen yrittäneen. Garleigh tunsi kuinka Jahdin huuma alkoi kasvaa hänen sisässään ja kuinka Ladyn lempeät kädet olivat valaneet rohkeutta hänen heikkoon sydämeensä. Hän tiesi että nyt oli aika tuoda petturi kotiin, nyt oli aika etsiä se mies jota hän oli joskus kutsunut ystäväkseen ja sielukseen. Oli aika Metsästää ja häneltä ei Dragony koskaan voisi pysytellä piilossa. Garleigh veti keuhkonsa täyteen meren ja metsän huumaavaa tuoksua ja oli onnellinen. Veljeni, kohta olemme jälleen yhdessä.

Aamulla lypsylle

"Mitäs noin korian näkönen likka tääl seinänvieres tekkee? Juhannus ja kaikkee, nyt tarttis olla hauskaa. Tuus ny ni laitettaa jalal koriasti!"

"Emmäny tiiä, mä en oo ikinä oikeen perustanu tansseist, porukat mut tänne raahas."

"Ei se oo niin nuukaa, tanssiahan täs vaan tahotaa. Kah, ei se nii huonosti sujukkaa."

"Sori, ei ollu tarkotus talloo. Mut tää on sit vaan tanssii eikä muuta?"

"Neitonen sannoo et on pelkkää tanssia, niin son sitte pelekkää tanssia. Siinä on sellasta perintehen makua ku Juhannuksena valssaa. Ja lehemät pittää kuitenki aamulla lypsylle viiä, ei Iita ihtestänsä sitä maitua ulos saa."

Poikki

Se näytti kamalalta. En tiedä miten äidille kertoisin, sitä on aina ällöttänyt tuollaset jutut. Aluksi kaikki meni hyvin, seisoin kiltisti jonossa, kuulin naurua ja nauroin muiden kanssa. Pojat rehas ehkä hiukan liikaa, mutta ei ne häirinny. Tämä oli kivaa, kaikki aina piti näistä hypyistä. Jännitti hypätä kahden yli, mutta ne makas ihan matalana kädet ihan kiinni toisissaan. Muut hyppäs kevyesti yli ja pienen epäröinnin jälkeen mäkin menin. Otin vauhtia, juoksin, ponnistin ja laskeuduin nätisti kierähtämällä. Ylös en päässy, mut se ei ollu edes pakollista. Valmentaja kehu mun kaatumista, toisaalta se kehu tänään kaikkia.

Mentiin vielä kierros ja sitte siihen meni kolmas mahalleen. Kaikki kilju ja nauro; ei me osattu päättää oliko se liian pelottavaa vai jännittävää harjotella kaatumisia kolmen yli. Jono eteni ja mua jännitti jokaisen jälkeen enemmän. Kohta olis mun vuoro. Toiset oli jo menny niiden vierestä eikä hypänny yli. En olis yhtään huonompi jos menisin ohi. Mutta se olis hienoo uskaltaa hypätä kolmen ihmisen yli. Sitte se tyttö juoksi.

Se juoksi ja mä katsoin kuinka se hyppää. Vauhtia oli tarpeeksi ja se pääsi sukeltamaan kaikkien kolmen yli, mutta kun se tuli alas. Yököttää ajatellaki... Sen olkapää meni omituisesti kasaan, melkein kuulin rusahduksen kun sen luut raksu. En uskonu että se nousee ylös, se jää itkemään. Varmasti sattuu kun noin tulee alas, ihan väärin. Kolme oli sille liikaa. Mä katoin kun se nousee. Se venyttää niskaa ja kävelee takasin jonon perälle. Mikä sitä vaivaa? Eikö sitä sattunu vai leikkiikö se kovista? Muut jatkaa hyppimistä. Hiukan se tyttö pitelee kättänsä, mut väärästä kohtaa. Ei sen käsivarsi taittunu, vaan olkapää. Muut ei tunnu huomanneen, ne jatkaa riehumista ja intoilua. Mä vilkuilen salaa tyttöä päin. Ei kai sille mitään käyny.

Valmentaja menee sen viereen. "Tuus hetkeks tonne tatamin laidalle istumaan," se sanoo. Tyttö seuraa ja nyt ne istuu siellä. "Nyt alkaa tuntuu vähän ikävältä," tyttö sanoo ja se kattoo valmentajaa. Valmentaja juttelee hetken toisen valmentajan kanssa. Niitä on melkein aina kaks. "Onko sulla sun äitin numeroa?" Tyttö vastaa jotain mut en mä kuule. Pian niillä on puhelin ja ne soittaa. Tyttö istuu vähän lysyssä mutta ei se itke.

Harjotukset jatkuu. Alkujumppa on tehty niin aletaan harjotella heittoja. Mua pelottaa tulla alas kun se tyttö istuu tuolla. Entä jos mäkin tulen väärin alas ja joudun sivuun istumaan? Toinen valmentaja menee taas reunalle. Tytön äiti on tullu paikalle. Ne katoaa hetkeksi kun mut heitetään. Ei sattunu, kaikki on hyvin. Mä katson taas reunalle. Tyttö nousee ylös ja lähtee pois. Ne lähtee lääkäriin, valmentaja sanoo kun kysytään. Hierasen salaa olkapäätäni. En ikinä halua tulla noin alas. Onneks on nyt mun vuoro heittää, ei tarvi pelätä.

Se on hieno mies.

#1 "Se on hieno mies toi Arska. Hieno mies. Kummasti ne tytöt niin hienon miehen kylkeen ajo. Nuorille ei pitäis mitään ajolupia anniskella, kunnei muutenkaa anniskella. Ihan selvinpäin Arska ajo. Vähän otettiin kuppia Arskan kämpillä ja lähdin siitä Kallen kämpille ku se soitti Arskalle. Arska sanoo et tulee kohta perässä, pistää muijan ruotuun ensi. Mut sit tytöt tuli valoista suoraan Arskan kylkee. Hieno mies se Arska, toivottavasti ei pahasti käyny. Se on mulle pullon velkaa. Vekkuli kaveri."

#2 "Ei Kati sitä nähny se vaan tuli ihan täysillä sieltä. Meil oli vihreet valot eikä ees tajuttu et sielt vois tulla joku. Se oli just viikko sit saanu korti ja nyt päästii kunnol yhdes ajelee. Katii pelotti ajaa pimeellä, mut en mäkää voinu rattiin mennä, ni se sit ajo. Kai sillä miehel joku kiire oli mut ei silti noin lujaa tarvi ajaa. En mä tiedä mitä mä teen jos se kuolee, Kati on mun paras kaveri. Olis pitäny pakottaa se laittaa se turvavyö, tuntuu et se on mun vika kaikki. Mun ois vaan pitäny. Anteeks."

#3 "Mopoauto oli ylittämässä risteystä vihreiden valojen palaessa, kun yhtäkkiä vasemmalta lähestyi noin 70km/h ajava punainen Ford ja ajoi tyttöjen kylkeen. Mopoauto kierähti katon kautta nurin ja päätyi risteyksen toiselle puolelle pahoin vaurioituneena. Punainen Ford ei yrittänyt edes jarruttaa vaan suistui liikeradaltaan ja törmäsi lopulta oikealla kyljellään läheisen talon nurkkaan. Luulen että auton törmäyskulma pelasti miehen hengen, tosin sisäisistä vammoista en voi varmaksi sanoa. Toinen tytöistä oli aivan hiljaa, mutta kuulin toisen itkevän. Lähestyin mopoautoa ja pyrin auttamaan itkevää tyttöä parhaani mukaan, mutta toiseen en uskaltanut koskea, sillä hänen asentonsa oli niin eriskummallinen. Luulen että hän ei ollut kiinnittänyt turvavyötään, mutta tästä osaavat ehkä palomiehet ja ambulanssin henkilökunta kertoa tarkemmin. Miehen onnistui omin avuin horjua autosta ulos, muut paikalla olijat koittivat rauhoitella häntä, mutta arvelen hänen olleen päihtyneessä tilassa. Tahdotteko kenties yhteystietoni, mikäli haluatte tarkistaa myöhemmin jotain? Toki, puhelinnumeroni on..."

Tuli ja Leimaus!

Ne Ihoni lävistää
Ei koskaan helli
Itkuani ei estää voi
Kunnei rakkaani mua lemmi

Rakas Cecile,

Olen pahoillani etten ole kirjoittanut aiemmin, mutta elämäni on ollut viime aikoina hyvin kiireistä ja hirvittävää.
Olen joutunut kestämään niin karmeaa kohtelua ettet ikinä ole sellaisesta kuullutkaan! En ymmärrä kuinka äiti saattoi antaa isän raahata meidät tälläiseen paikkaan! Käteni aivan tärisevät kiihtymyksestä, enkä tiedä voinko kirjoittaa riviäkään ilman että purshkahdan hysteeriseen nauruun!

Kaikki alkoi siitä kun äiti eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi tavanneensa kalatorilla tytön. Kuvittele! Minun äitini kalatorilla! Hän kertoi kuinka tyttö oli köyhä ja yksinäinen ja varmasti kaipaisi seuraa ja apua lastensa hoidossa. Nyökyttelin niin kuin kunnon tyttären kuuluu, mutta et saata arvata kuinka äitini tulkitsi eleeni! Hän pajatti tuntikausia ja pian huomasin seisovani tämän surkean tytön ovella ja kuulin kuinka äitini kertoi että olin lupautunut auttamaan häntä kun hänen miehensä oli merillä! En saattanut uskoa korviani kun kuulin tämän!

Voi rakas Cecile, en ymmärrä kuinka elämästäni on tullut näin hirvittävää. Päivästä toiseen joudun käymään tuon tytön luona ja raatamaan niin että et varmasti enää tuntisi pehmoisia kätösiäni jos ne nyt näkisit! Tytöllä on kaksi pientä lasta joita joudun leikittämään koko päivän, etkä voi kuvitella mitä huutoa vauva pitää mikäli en ole sitä viihdyttämässä! Välillä tytö vaatii että autan häntä kotitöissä. Olen varma ettei äitini ilahtuisi mikäli kuulisi moisesta röyhkeydestä.

Tahtoisin vakuuttaa sinulle, rakas ystäväni, että tässä olivat ainoat vaikeuteni, mutta en saata valehdella sinulle. Kotonakaan ei elämäni ole helppoa (eikä asiaa suinkaan auta äitini petturuus ja julma luonne!) vaan joudun jakamaan huoneeni sisareni kanssa! Veljemme eivät onneksi ole samassa huoneessa, muuten varmasti kiljuisin. Kuvittelin aina, että talomme siellä kotona oli pieni, mutta tämä..tämä koppi on kaiken huippu! Se on niin pieni, että palvelijamme joutuvat asumaan tien toisella puolella ja kuulen huoneeseeni kuinka isäni liikekumppanit ravaavat edes takaisin eteishallissa.

Isämme väitti että lähdimme tähän surkeaan loukkoon liikeasioiden vuoksi, mutta olen varma että asiaan liittyy muutakin. Isä myös kehtasi väittää että meri-ilma ja aurinko tekee hyvää meille kaikille, mutta tiedän että hän valehteli. Ihoni on palanut ruskeaksi kuin papu ja suola sotkee hiukseni. Pukuni ovat kaikki lähes käyttökelvottomia, sillä niin on tuuli niitä riepotellut. Äiti lupasi että jos käyn vielä tovin sen kauhean tytön luona, voimme ostaa minulle uusia hameita. En ymmärrä miksi meidän pitäisi muka odottaa, se on varmasti jälleen joku äidin julmista tempuista.

Voi Cecile, tunnen itseni niin lohduttomaksi kun et ole vierelläni. Kirjoitathan minulle pian ja kerrot vain pelkkää hyvää! En tahtoisi kuulla että sinäkin kärsit kuten minä kärsin. Tosin sehän ei ole mahdollista, sillä saat asua kauniissa kodissasi ja kätesi ovat lumivalkeat ja pehmeät ja saat syödä nektariineja niin paljon kuin mielesi tekee! Toivon että pian pääsen taas kotiin ja voimme kävellä puutarhassa ja kertoa jälleen tarinoita toisillemme!

Sinun kärsivä sielunsisaresi,
Almyra

Eliaksen serkun häät

Teme vastas nopeesti niinku aina.
"Joo joo, ollaan tulossa. Toi yks vitun idiootti käänty Hämeenlinna risteyksee ja kesti vähä et päästii takas."
"Moi vaan sulleki. Eppe on tääl ihan raivona, tulkaa pelastaa mut siltä."
"No ei ku oikeelle. Ei! Oi-keel-le, kuuntele! Joo saatte ennemmin pelastaa Eliaksen multa, olisin kuristanu sen jo aikaa sitte jossei se ois ratis kii. Mikä se osote oli?"
"Kehrääjänkuja 7 A 15. Ihan helposti sen löytää, tos on sellane oranssi ihme pylväsjuttu vieres ni siit käännytte."
"Ok, ollaan varmaa pian siel."

***

Palasin olohuoneeseen ja kattelin Eppeä hetken. Se oli omituinen kaveri. Kukaan ei oikeen ottanu selvää mistä se tykkäs, paitsi laulamisesta. Se oli mukava ja se aina katto hyvin tarkkaan miltä se näytti ku lähti ihmisten ilmoille. Teme oli ennen ollu mun paras kaveri, mut Epen tultua se alko etääntyä musta. En oo ikinä ymmärtäny miks, mut luonnollinen siirtymä oli, et rupesin viettää enemmän aikaa Epen kanssa. En tienny vielä oliko se hyvä juttu vai ei.
"Ne on matkalla, Elias oli ajanu harhaa." Istuin takasin Epen viereen sohvalle, kuitenki turvalliselle etäisyydelle. Oli omituinen olo sen lähellä tänään. En tiedä kuunteliko se edes, tuijotti vaan telkkaria. Eppe oli kääriytyny huopaan ja sen varpaat pilkotti peiton alta. Sen äidillä oli omituinen pakkomielle kaikkiin hedelmiin ja niinpä peitto oli täynnä ihme omena- ja päärynäkuvioita, verhoissa oli kirsikoita ja pöytäliinat oli paiskottu täyteen viinirypäleitä sun muita. Välillä mua ahdisti olla siellä, tuntu ku olis uinu hedelmäsalaatissa.

***

Oli huvittavaa kattella ku Eppe viitilöi telkkarille turhautuneena.
"Ette varmana valitte sitä. Ei jumalauta, ei se osaa! Voi vitun Voice of Finland..! Paska ohjelma.."
Eppe rojahti selkänojaa vasten ja murjotti. "Miks ne valittee sinne tollasia mitkä ei ees rakasta tota hommaansa. Mä en tajua noita tuomareita."
"Miksä katot tota jos sä vihaat sitä noin paljon?"
"Noku...En mä tiedä. Mä vaan haluun kuulla ja mua kiinnostaa et kuin paljon tonne tulee kaikkia Idols-hörhöjä."
"Ja sit sä vihaat niitä jos ne on vaa läpällä mukana?"
"No, joo. Kyl tollaseen tarttee lähtee kunnol mukaa eikä vaa pelleillä. Ärsyttää."
Tuhahdin ja kattelin ku Lauri Tähkä fiilisteli seuraavaa laulajaa silmät kiinni.
"Toi on kans kyl yks ärsyttävä äijä. En kyl tykkää kestään noistan. En mä jaksais kattella tätä vaik ne tekis mitä."
"Olny hiljaa, yritän kuunnella noita. Koska Elias tulee?"
"En mä tiedä, ei niillä kauaa enää mee."

***

”Kuka helvetti järjestää häät maaliskuussa?” Teme murisi potkiessaan kenkiänsä pitkin eteistä.
”Eliaksen serkku ilmeisesti. Mis ne oli?”
”Porissa. Siin on se kirkko Kokemäejoe vieres. Erini mies on porilaine ja ne on asunu siel ny jonku aikaa.” Elias istahti Epen viereen sohvalle ja tökkäsi sitä kylkeen. ”Millees telkkari?” Eppe irvisti. ”Älä ala, kaikki ne oli ihan paskoja.”
”Jaakko?” Teme huusi keittiöstä. ”Onks tääl kahvia jossain?”
”Joo venaa, tuun näyttää,” vastasin ja juoksin keittiöön. Avasin kaapin ja Teme keräs kaikki ettimänsä samalla ku mä otin mukeja toisesta kaapista.
”Ketä nää kaapit on maalannu? On meinaa ollu harvinaisen paska maalari.” Teme huomautti ja osotti halkeillutta maalia kookoskuvioiden pinnassa. Mun oli pakko nauraa. ”Epen äiti, se on hulluna kaikkeen tee-se-itse-hommaan.”
Teme vilkasi olohuoneen suuntaan.
”En mä tajua mitä sä näät tossa?”
”Missä?”
Temen nyrkki kopahti mun hauikseen. ”Epessä, idiootti.”
”En mä tiedä. Se on mukava ja mä viihdyn sen seurassa.”
”Tykkäätsä siitä?”
”Ja mitä hän horisee?”
”Kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan.”
Lappasin sokeria mukiin enkä kattonu Temeä päin. Olin ihan varma et mun selkäni takana se nosteli kulmakarvojansa ja arvosteli kaikkia.
”Sä puhut aina paskaa,” murahdin ja ojensin sokerin Temelle.

***

Suurmestarin voima

Olipa kerran pieni Iida. Iida ei osannut kirjoittaa, mutta hän piirsi. Eräänä päivänä Iida meni kouluun. Siellä hänelle opetettiin aakkoset. Näin hän oppi lukemisen ja kirjoittamisen jalon taidon. Iida rakasti kirjoittamista niin paljon, että hän päätti ryhtyä isona kirjailijaksi. Iida ymmärsi että jotta voisi olla kirjailija, hän tarvitsisi hyvän tarinan ja hyvät hahmot, sellaiset, joiden elämää jaksaisi seurata. Innokkaana hän aloitti luomistyön, mutta sai pian huomata että kirjoittamisen maailmassa piili mörköjä.
Ensimmäinen mörkö jonka Iida kohtasi, oli julma otus nimeltään Tientuke. Tientuke oli ärsyttävä ja esti Iidaa keksimästä tarinoille jatkoa ja kertomasta hahmoilleen mitä heidän tulisi seuraavaksi tehdä ja sanoa. Kohdalle osui satunnaisesti myös Loogisuus; se kuiski Iidan korvaan ilkeyksiä siitä, kuinka typerästi tarina eteni ja kuinka rikkonainen tarina oli. ”Kirjoita kronologisesti,” se kuiski. ”Älä hypi, et saa hahmoista kiinni. Ketä kiinnostaa? Miksi se nyt noin muka tekisi? Olet huono.” Alussa hän taisteli urheasti mörköjä vastaan, mutta sai pian huomata, että mörköjen suku oli laaja heidän keinonsa estellä Iidaa moninaiset. Taistellessaan tietään eteenpäin, Iida oppi hyviä tekniikoita mörköjä huijatakseen ja niiltä suojautumiseen. Iida kasvoi kirjoittajana, kehittyi ja huomasi, että hahmot kasvoivat häneen kiinni ja aikuistuvat hänen kanssaan.
Pitkään Iida luuli että hän oli viimein lyönyt jokaisen mörön tieltään ja hän voisi vihdoin kirjoittaa ensimmäisen eheän tarinansa. Iloissaan hän kutsui hahmonsa koolle, kertoi heille suunnitelmastaan ja saikin pian kaikki ryhtymään kanssaan toimeen. Mutta sitten tapahtui jotain aivan odottamatonta. Iida kohtasi ensimmäistä kertaa siihen mennessä kaikkein pahimman vihollisensa; Ideavarkaan. Sen kauhistuttavat pilat ja temput pysäyttivät ajatuksen kulun ja jättivät Iidan puolustuskyvyttömäksi ja eksyneeksi. Ideavaras piilotti jo vanhatkin juonenkäänteet ja esti Iidaa keksimästä enää uusia.
Iida ei enää tiennyt miten selviäisi, hän oli pudonnut syvään kaivoon eikä pääsyt pois. Kukaan ei kuullut kun hän pyysi apua ja ilman Iidan neuvoja, olivat hänen hahmonsa lähes neuvottomia. Välillä uskollisimmat ja vanhimmat heistä yrittivät köysin ja rohkaisevin sanoin saada Iidaa kaivon pohjalta jälleen heidän luokseen, mutta lopulta yritykset osoittautuivat tehottomiksi. Asiaa ei auttanut se, että Ideavaras ei koskaan kulkenut yksin, vaan sitä ympäröi aina mörköjen pienimmät serkut, Kiire ja Hoppu. Ne pienet pirulaiset hyökkäilivät kaivon pohjalla istuvan Iidan kimppuun ja työnsivät hänet takaisin alas, mikäli hän yritti kiivetä kaivon liukkaita seinämiä vapauteen. Kiire ja Hoppu nauroivat Iidalle ja nykivät häntä hihasta niin, ettei Iida enää jaksanut vaan laskeutui masentuneena takaisin alas.
Siellä hän istui monet tovit ja pohti ratkaisua tilanteeseen. Hän istui ja istui. Välillä hän käveli turhautuneena pitkin kaivon pohjaa, etsi pieniä rakosia seinistä joista voisi rikkoa tiensä vapauteen, mutta ei löytänyt mitään. Oli aikoja jolloin Kiire ja Hoppu unohtivat vahtia Iidaa ja hän pääsi kohottautumaan hieman ylemmäs vankilansa syövereistä. Joskus kävi myös niin, että Ideavaras ei ollut valppaana ja Iida sai kätkettyä pienen juonen siemenen sydämeensä. Mutta Iida ei ehtinyt kiivetä edes puoleen väliin ennen kuin hänet huomattiin. Lopulta Ideavaras kyllästyi jatkuvaan niskurointiin ja ympäröi Iidan kahleilla, jottei hän voisi koskaan kiivetä kaivosta pois.
Eräänä päivänä, kun kaikki toivo oli jo valunut hukkaan sen vähäisen kaivoveden mukana joka oli vielä hetki sitten Iidan sukat kastellut, jotain tapahtui. Kirkas punainen valo
hiipi pitkin kaivon reunoja sen pohjalle ja pian koko kaivo loisti kirkasta valoa. Ensin Iida ei käsittänyt mistä oli kyse, mutta pian hän näki. Kaivon suulla seisoi hänen pelastajansa - naamioitu sankari – Suurmestari! Suurmestari katsoi alas, nauroi ja huudahti: ”Viimeinkin!” Iida tunsi kuinka hänen äänensä voimasta kahleet räjähtivät pieniksi teräviksi sirpaleiksi ja lensivät kaivon lattialle. Hän tunsi kuinka kaivon seinät tärisivät ja murtuivat Suurmestarin mahdista. Iida tunsi itsensäkin tärisevän. Hän oli aina unelmoinut tapaavansa Suurmestarin ja nyt se oli hän joka pelastaisi Iidan pulasta!
    Kun Iida viimein seisoi pelastajansa edessä raunioituneen kaivon äärellä, hän tunsi valtavaa kiitollisuutta ja aina vain kasvavaa palvontaa Suurmestaria kohtaan. Hän olisi halunnut huutaa innostuksensa koko maailmalla kuultavaksi, mutta sai lopulta paremman ajatuksen. Nyt kun Suurmestari oli vapauttanut hänet kammottavasta pinteestä, oli hänen mielensä vapaa. ”Älä pelkää,” Suurmestari sanoi ja kosketti hellästi Iidan täriseviä käsiä ja sillä hetkellä hän ei enää tuntenut pelkoa tai ahdistusta. Iida lähti iloiten matkaan, yrittäen kiittää Suurmestaria parhaansa mukaan, ja keksien aina vain parempia ajatuksia tarinoidensa jatkoksi ja kauniimpia ideoita taiteensa elvyttämiseksi. Iida suuntasi kohti uusia seikkailuja puhkuen intoa ja varmuutta onnistumisesta. Näin hän jatkoi pitkään, eivätkä möröt Iida enää häirinneet. Satunnainen Tientuke eksyi toisinaan hänen eteensä, mutta Suurmestarin punainen syke rinnassaan Iida taisteli tiensä ongelmitta läpi. Kiire ja Hoppu yrittivät nykiä Iidaa hihasta, mutta hän sysäsi heidät pois kimpustaan. Ideavaras oli raivoissaan menetettyään vankinsa. Se riehui ja huusi kuin mielipuoli, yritti etsiä juonenkäänteitä ja hahmoja varastoonsa, mutta Iida oli kätkenyt ne liian hyvin.
    Ajan mittaan Iidaa alkoi kaivaa epäilys; mitä jos Ideavaras palaisi? Mitä jos se lopulta keksisi uuden tavan varastaa ja häiritä? Matkan varrella oli vanhojen ja uskollisten hahmojen lisäksi liittynyt uusia tuttavuuksia ja palannut vanhoja ystäviä. Heidän kasvunsa ei ollut vielä niin vahvaa että Iida olisi uskaltanut antaa heidän vaellella pitkälle, vaan piti heidät tiukasti lähellään. Hän halusi kuitenkin antaa heille enemmän vapauksia olla oma itsensä, enemmän vapauksia kuljettaa ja kertoa tarinaansa Iidalle, jotta hän voisi kirjoittaa sen ylös ja kertoa muille. Mutta kuinka hän tekisi sen? Kuinka hän keksisi uusia tapoja vaalia Suurmestarin häneen istuttamaa innostusta? Kuinka hän voisi vaalia uusia tulokkaitaan ja ruokkia vanhoja? Kuinka hän loisi…Loisi? Luominen? Luovuus? Luonti? Se… Se kuulosti…upealta..! Luovuus, luonti, luova...! Niin! Se se oli! Hänen olisi hallittava luovuutensa paremmin! Niin hän kykenisi estämään Ideavarkaan, ja kaikkien muiden mörköjen, juonet ja hän olisi ikuisesti vapaa.
    Iida päätti etsiä käsiinsä jonkun joka auttaisi häntä oppimaan Luovuuden jalon taidon. Jonkun, joka näyttäisi mitä tulee tehdä jotta voisi jonain päivänä kutsua itseään mestariksi luovuuden saralla. Pitkään Iidan ei tarvinnut etsiä, sillä hänen tiensä oli johdattanut Iidan paikkaan, jossa kihisi monenmoista kansaa joiden luovuus inspiroi ja innosti Iidaa entisestään. Yhdessä he löysivät opettajan auttaman heitä suuressa koitoksessaan ja yhdessä he päättivät hyödyntää tämän tilaisuuden. Kuinka se onnistuu jää nähtäväksi, sillä nyt on aika jättää sankarimme jatkamaan uhkarohkeaa matkaansa kohti menestystä…

Sen pituinen se.

Jenny kertoi hienosti otsikon paikan

Ja kohta alkaa luovinta.